Master IPA ja olutkuulumisia

Edellisestä olutpäivityksestä on kulunut jo jonkin verran aikaa, mutta on mukava huomata että tätä blogia luetaan edelleen aktiivisesti päivittäin. Blogin ensimmäiset päivitykset keskittyivät hyvin pitkälti selostamaan oluen valmistuksen vaiheita sekä käymään läpi faktoja oluen valmistukseen liittyen. Niitä alkupään tekstejä luetaankin eniten.

Huomioitavaa oluen kotivalmistuksessa on tämän blogin luetuin kirjoitus. Sitä on luettu yli kaksi kertaa enemmän kuin seuraavaksi suosituinta blogikirjoitusta. Tuon tekstin lukijamäärät ovat jatkuvassa kasvussa, mistä voidaan päätellä, että kotioluen valmistuksesta kiinnostuneiden määrä on myös nousussa. Kotiolutharrastus Suomessa laajenee laajenemistaan ja kotipanijoita löytyy varmasti aina Hangosta Utsojelle saakka.

Viimeksi esittelin Virtapanimon kaksi ensimmäistä IPA -olutta: Novice IPA ja Apprentice IPA. Kolmen IPA:n sarja on viimein täydentynyt Master IPA:lla ja olutsarja on nyt valmis esiteltäväksi kokonaisuudessaan. Mainittakoon sen verran, että viimeisimmissä oluissani en ole muuttanut valmistustapaa oleellisesti, joten en ole katsonut tarpeelliseksi käydä oluen valmistuksen vaiheita niin tarkasti läpi kuin aiemmin. Toki jos teen muutoksia panoprosessiin, niin kirjoittelen niistä tarkemmin. Nämä kaikki kolme olutta on tehty pussimäskäämällä uunissa, pitämällä lämpötila vakiona koko mäskäyksen ajan. Siis aivan samalla tapaa kuin aikoinaan ensimmäisessä pussimäskäyksessä.

Master IPA eroaa kahdesta aiemmasta oluesta, sillä siinä on käytetty erikoismaltaina munich sekä cara plus 10 -maltaita. Novicen ja Apprenticen erikoismaltaat olivat crystal 100 ja carapils. Tällä Master IPA:n mallasvalinnoilla pyrin saamaan olueen vähän maltaisempaa otetta ja samalla halusin vertailla mallaspohjan eroa näihin kahteen aikaisempaan olueen. Humalina Master IPA:ssa on Columbus sekä Cascade, eli täysin jenkkihumalilla mennään, kun aiemmissa oluissa katkeroinnin tein saksalaisella Magnum -humalalla. Masteria on lisäksi kuivahumaloitu Cascade -pelleteillä 9 vuorokauden ajan. Laitoin pelletit humalankeittopussiin desinfioitujen marmorikuulien kera, jotta pussukka valahtaisi käymisastian pohjalle ja humalan aromit pääsisivät leviämään hyvin olueen. Kuivahumaloinnin aloitin viiden päivän käymisen jälkeen, jotta aromit eivät haihtuisi hiilidioksidin mukana.

Tämän oluen lopullinen ominaispaino oli taas vähän alhaisempi kuin alunperin suunnittelin, eli 1.008. Tarkoitus oli mäskätä n. 70 asteessa, mutta mäskäys tapahtui 66-67 asteessa. Pussimäskäyksessä on tarkkaa, että lämmittää mäskäysveden oikeaan lämpötilaan ja lisää maltaat veteen mahdollisimman nopeasti, ettei mäskäysveden lämpötila laske liikaa. Myös maltaiden olisi syytä olla huoneenlämpöisiä, sillä jääkaappikylmät maltaat viilentävät mäskäysveden tehokkaasti, eikä mäskäys välttämättä onnistu.

Master IPA on väriltään selkeästi vaaleampi kuin kaksi edeltäjäänsä. Tuoksu on humalainen, mutta tietyllä tapaa ohut. Mallasta saisi olla enemmän tukemassa humalointia (mäskäyslämpötila korkeammaksi). Odotin myös vahvempaa humalan aromia, sillä olut on kuitenkin kuivahumaloitu.

Maullisesti ihan tyylinmukainen olut, eli IPAa lasissa. Humalan läsnäolon huomaa heti alkumaussa ja jälkimaussa katkero jää suuhun hetkeksi vellomaan. Katkeroarvo laskennallisesti 69 IBU.

Onko Master sitten paras olut näistä kolmesta? En oikeasti osaa sanoa. Päivästä ja mielialasta riippuen mikä tahansa näistä kolmesta voi maistua parhaimmalta. Erot ovat laadullisesti lopulta hyvin minimaaliset, vaikka maullisesti eroja löytyy. Kaikki ovat onnistuneita oluita ja osoituksia siitä että kotona pystyy tekemään jenkkityylistä IPA -olutta.

Vaikka tässä IPA -sarjassa tarkoituksena oli tehdä seuraavasta oluesta aina edellistä parempi, niin oluen panemisessa pienet asiat vaikuttavat lopputulokseen ratkaisevasti eikä kaikki mene aina suunnitelmien mukaan. Se tekeekin tästä harrastuksesta mielenkiintoista. Aina on myös varaa parantaa, ja kehittää omia toimintatapoja.

Seuraavaksi olisi tarkoituksena valmistaa vehnäolutta. Taloyhtiöni kylmäkellari ei ole ollut toiminnassa useaan kuukauteen, joten oluen säilytysongelma on viime aikoina ollut tosiasia. Onneksi kellari tulee pian taas kuntoon, niin voi huoletta laittaa seuraavan satsin tulemaan lähiaikoina.

Siihen saakka, kippis!

Novice & Apprentice IPA

Kotipanimon kaksi seuraavaa olutta ovat valmistuneet ja ne ovat tyyliltään India Pale Ale -oluita. Nämä ovat samalla kotipanimon ensimmäiset IPA -oluet.

India Pale Ale eli IPA on vahvasti humaloitua olutta. Tyyli sai alkunsa Brittien siirtomaavallan aikana, kun olutta piti saada laivattua Britteinsaarilta Intiaan. Pilaantumisen estämiseksi olueen lisättiin valtavasti humalaa, joka toimi oluessa luontaisena säilöntäaineena. Nykyään IPA -olut voidaan jakaa kahteen tyyliin humalien perusteella. Englantilaisessa IPA -oluessa käytetään englantilaisia humalia ja amerikkalaisessa IPA -oluessa vastaavasti amerikkalaisia humalia. Amerikkalaiset humalat ovat sitruksisempia kuin englantilaiset humalat.

Päätin tehdä amerikkalaistyylistä IPA -olutta, eli käytin amerikkalaisia maku- ja aromihumalia. Katkerohumalana käytin kummassakin saksalaista magnum -humalaa. Mallaspohja oluissa on samanlainen, mutta humalointi oluissa on hieman erilainen. Suurin ero oluiden välillä tapahtui kuitenkin mäskäyksessä. Mäskäsin oluet eri lämpötiloissa, (66 vs. 72) jotta saisin selvyyden miten mäskäyslämpötilan ero vaikuttaa lopputulokseen. Ero oluiden lopputuloksessa on huomattava.

Tällä kertaa etikettien suunnittelusta vastasi graafinen suunnittelija(kaverini) Jessica Kangasniemi. Kysyin häneltä kiinnostusta suunnitella tämän olutsarjan etiketit ja hän tarttui tuumasta toimeen. Tyylikkäät etiketit mielestäni ja ne noudattavat tiettyä teemaa; tässä tapauksessa ikääntymistä ja sen tuomaa kokemusta. Oluihin suhteutettuna teemana on kehitys, sillä jokainen olut on sarjan aiempaa olutta edistyneempi. Tai ainakin pitäisi olla. Sarja täydentyy vielä kolmannella oluella, jonka nimi on Master IPA. Sen etiketti julkaistaan sitten aikanaan, kun olut on valmistunut. Tässä vaiheessa suurkiitokset Jessicalle todella upeista ja persoonallisista etiketeistä!

Kaikki lähti ensimmäisen oluen eli Novice IPA:n valmistuksella. Tein oluen perinteisesti pussimäskäämällä ja maltaina käytin pale ale-, crystal 100- ja carapils maltaita. Humalina magnum, cascade sekä columbus. Hiivana hyväksi todettu Safale US-05 -kuivahiiva. Mäskäyslämpötilana oli 65-66 astetta ja mäskäysaika 60 min. Ibuja kertyi 54 ja alkoholia hauskasti 6,99%. Lopullinen ominaispaino 1.008.

Apprentice IPA on nimensä mukaisesti hieman kehittyneempi versio Novicesta. Humalaa on hieman runsaammin ja yksi humalalajike lisää verrattuna Noviceen. Mallaspohja on sama, humalina magnum, cascade, columbus sekä centennial. Mäskäyslämpötila 70-72 astetta. Ibuja 61. Alkoholia 6,5%. Lopullinen ominaispaino 1.018.

Mäskäyslämpötilan ero käy siis selvästi ilmi lopullisessa ominaispainossa, joka Novicessa on 1.008 ja Apprenticessa 1.018. Novice kävi aavistuksen kuivaksi ja Apprentice taas jäi yllättävän tuhdiksi. Toivottavasti Master IPA tulee osumaan jonnekin noiden lukemien väliin.

Aiemmassa blogikirjoituksessa pohdin miksi oluideni lopullinen ominaispaino laskee herkästi kovin alas. Tämän kokeen perusteella liian alhainen mäskäyslämpötila on ollut syypää matalaan final gravityyn. Mäskäyksen lämpötila vaikuttaa oluen runkoon enemmän kuin kuvittelinkaan. Tästä lähtien siihen pitää kiinnittää tarkempaa huomiota. Kun mäskäyslämpötila on ideaali, niin oluesta tulee tasapainoinen, eikä mikään ominaisuus hypi silmille.

Näiden kahden oluen valmistuksesta vielä sen verran, että kaadoin Apprentice -oluen vierteen suoraan vanhojen Novice IPA:n hiivojen päälle käymisastiaan testatakseni mahtaako käyminen onnistua vanhoilla hiivoilla. Valmistin siis Apprenticen vierteen samana päivänä kuin pullotin Novicen. Kahdella käymisastialla homma olisi hoitunut helpommin, mutta siinä tapauksessa ei olisi pystynyt testaamaan tuota vanhan hiivan käyttöä oluen valmistuksessa. Tai ainakaan siinä ei olisi ollut mitään järkeä.

Ja kyllähän se käyminen onnistui, mutta vesilukko ei päästänyt pihaustakaan koko käymisen aikana! Onko muille käynyt näin? Kuvittelin että käyminen ei jostain syystä ollut onnistunut, mutta kurkistaessani käymisastiaan näin kyllä hiilidioksidikuplia oluen pinnalla. Mittasin ominaispainon ja se oli laskenut, joten käyminen oli onnistunut. Lisäsin jopa hiivaa lisää pönttöön käymisen aikana, kun epäilin vanhan hiivan toimivuutta. Hiivan lisäys ei vaikuttanut mitään. Vanha hiiva oli siinä vaiheessa jo popsinut kaikki käymiskelpoiset sokerit.

Oluet ovat ulkonäöltään aikalailla samanlaisia. Apprentice on aavistuksen tummempi. Vaahtoa muodostui tällä kertaa Apprenticeen vähemmän, mutta se saattoi johtua kaadosta. Useimmiten kumpikin olut vaahtoaa ihan mukavasti. Novicen tuoksussa humala on etualalla, kun taas Apprentice on selvästi maltaisempi. Kummankin tuoksu on ihan ok, mutta aika hillittyä linjaa.

Maussa oluiden ero korostuu. Novice IPA:n runko on kevyt, joten humalat hyökkäävät voimakkaasti, eikä mallaspohja tue olutta niin paljon kuin haluaisin. Apprentice maistuu omaan suuhuni paremmalta, mutta siinä ei aivan ole sellaista IPAan kuuluvaa purevuutta. Apprenticessa on laskennallisesti enemmän IBUja, mutta tuhdin rungon ansiosta katkero on ei tunnu kovinkaan vahvalta. Tyylillisesti Novice on siis enemmän IPA kuin Apprentice, mutta Apprentice oluena maukkaampi, jos unohdetaan sen alkuperäinen tyyli.

Seuraavaksi pannaan Master IPA. Sen voisi vaikka kuivahumaloida aromikkuuden lisäämiseksi.

Vuoden vanha kotiolut makutestissä

Kotiolutharrastuksen aloittamisesta on kulunut jo reilu vuosi. Harrastus alkoi tammikuussa vuonna 2014 jolloin myös ensimmäinen kotiolut Astonishing Ale valmistui. Tätä ensimmäistä oluterää on jäljellä enää yksi (1) pullo, joten nyt voisin testailla mitä oluelle on tapahtunut reilun vuoden aikana. Yleisesti ottaen kotioluen pitäisi säilyä vuoden päivät ilman onglemia, mutta mistäpä näistä tietää ennen kuin testaa. Suosittelen lukemaan alkuperäisen blogikirjoituksen tämän testin alustukseksi TÄSTÄ. Itsekin luin, verestääkseni muistojani.

Melko nostalginen fiilis tässä tulee, kun nyt tuhoan viimeisen pullon ensimmäisestä oluterästäni. Ehkä tätä olisi parempi säästää vielä 10 vuotta eteenpäin, jotta sitä voisi silloin tällöin ihastella ja miettiä samalla että tuosta kaikki sai alkuna. Mutta ei, parempi ottaa järki käteen ja juoda olut pois, sillä juotavaksi se on tarkoitettu. Ja onhan tässä tämä empiirisen tutkimuksen näkökulma myös olemassa. Miten kotiolut pärjää kilpailussa ajan kanssa?

Kyseessä on siis Finlandia -uutteesta valmistettu olut ja vahvuutta oluella on 4,3%. Alunperin olin tyytyväinen makuun, vaikkakin parempia oluita on sittemmin tullut tehtyä. Tuolloin oli vertailukohdat kuitenkin aika vähissä. Siltikään tämä ei missään nimessä ole huonoin tekemäni olut, ei lainkaan. (Varsinkin bittereiden, perus brittialen tekemisessä on vielä parannettavaa. Ehkä se joskus osuu nappiin.)

Oluen tarkka ikä testaushetkellä on 414 päivää, eli 1 vuosi, 1 kuukausi ja 19 päivää. Ikä on laskettu pullotuspäivästä. Pulloa on luonnollisesti säilytetty koko ajan jääkaappikylmässä, kuten olutta kuuluu säilyttää.

Sitten itse asiaan. Mukava sihahdus kuuluu korkkia avatessa, eli hiilihapot ovat ainakin tallella. Ulkonäöllisesti olut on täysin samanlainen kuin reilu vuosi sitten. Tuoksussa kuitenkin huomaan selvän eron. Alunperin tuoksussa vallitsi lievä hiivaisuus mikä ei ollut kovinkaan miellyttävää hiivaisuutta. Nyt tilalla on jokin pieni happamuus. Vähän sellainen grimbergenmäinen belgityylinen happamuus, jota on vaikea kuvailla. Mutta tämä happamuus on todella miellyttävää verrattuna siihen aikaisempaan hiivaisuuteen. Maku on pääpiirteissään sama, mutta jollain tapaa se on nyt miellyttävämpi. Vetinen edelleen juu, ja katkero on selkeästi laimentunut vuoden aikana, mutta nyt olen maussa havaitsevinani pähkinäisiä sävyjä, kun tuoreena tuollaista en havainnut lainkaan. Maussakin on ehkä pientä happamuutta, mutta se on selvästi taka-alalla.

Viimeistä viedään

Ehkä tässä on pilaantumisprosessi lähdössä käyntiin, mistä tuo happamuus kyllä kielii, mutta toistaiseksi olut on aivan juomakelpoista ja ennenkaikkea hyvää. Olen jopa hieman yllättynyt tästä mausta, sillä ajattelin tämän olevan todella pliisua aloittelijan litkua, mutta oikeasti tämä on hyvänmakuista olutta ja parempaa kuin jotkin muut tuotokseni. Simppeliä ja helposti juotavaa. Kotioluesta yleensä sanotaan, että katkerointi pehmenee tai vähenee ajan myötä ja se tuntuu ainakin pitävän paikkansa, sillä tässä oluessa katkero on vähentynyt huomattavasti.

Nyt on kuitenkin tyhjä olo. Mikään ei vedä vertoja sille hetkelle, kun on valmistanut ensimmäisen kotioluen ja maistelee sitä ensimmäistä kertaa. Siinä hetkessä on jotain enemmän. Toisen, kolmannen, kymmenennen tai sadannan kotioluen ensimaisto ei saa voi saada samanlaista tunnetta aikaiseksi kuin ensimmäisen kotioluen maistelu. Noh, nyt maistelin ensimmäistä kotiolutta viimeistä kertaa. Senkin voi tehdä vain kerran ja nyt se hetki on ohi.

Starry Night Stout #7

Käsittelyssä viime vuoden puolella pantu olut, jonka nimesin Starry Night Stoutiksi. Kyseessä on Virtapanimon 7. olut ja samalla ensimmäinen stouttini. Tarkoituksena oli tehdä vahvahko ja reippaasti paahteinen olut, jossa myös humala olisi tunnistettavissa. Päätin tämän oluen kohdalla kokeilla miten aromihumalointi toimii stoutissa. Perinteisiä stoutteja harvemmin aromihumaloidaan, sillä paahteisuus yleensä peittää kaiken muun alleen. Itse en lähtenyt tekemään aivan perinteistä brittistouttia, vaan nyt mentiin taas hieman amerikkalaiseen suuntaan. Tämä on Sierra Nevada Stout -kloonireseptin pohjalta pantu olut. Humalina siis challenger, centennial sekä willamette. Tarkempi sepustus löytyy otsikolla Stouttia jouluksi.

Jo ensimmäisestä maistosta viikon jälkeen pullotuksesta tiesin, että tästä kehittyy kypsyessään oikein mainio olut. Paahteisuus oli siinä vaiheessa todella runsasta, mutta oluen "vihreyden" vuoksi hiivan tuottama sivumaku oli selkeä. Annoin tämän oluen kypsyä aivan rauhassa kellarissa, enkä vaivautunut maistelemaan ennen aikojaan. Vahvuutta oluella on kuitenkin 7,2%, joten kypsyminen otti aikansa. Olen kaikin puolin todella tyytyväinen lopputulokseen, vaikka petrattavaa tästäkin vielä löytyy.

Ulkonäössä ei ole moittimista. Väriltään musta olut, jossa on beige/rusehtava vaahto. Vaahtoa muodostuu ihan mukavasti. Tuoksussa ensimmäisenä erottuu paahteisuus ja suolaisuus. Tuo suolaisuus on jotain salmiakin ja lakritsin tapaista. Kipparin piippu, se se on! Tuoksussa erottaa myös humalan, joka tuo tiettyä pehmeyttä tai hedelmäkarkkimaisuutta. Olisikohan jopa crystal maltaan tuomaa makeuttakin. Taustalla olen välillä havainnut myös lievää vihannesmaisuutta. Kokonaisuutena miellyttävä tuoksu.

Maku on kaksivaiheinen. Alussa hieman vetinen mutta humalan ryhdittämä. Ei kuitenkaan mitään Guinnessin vetisyyttä, vaan on tämä selkeästi tuhdimpi tapaus. Lähinnä prosentteihin nähden vetinen. Humala tuntuu kielen päällä pienenä hedelmäisyytenä ennen kuin paahteisuus ottaa vallan. Nielaisun jälkeen paahteisuus nousee ja jatkuu intensiivisenä pitkälle jälkimakuun. Mustaa kahvia ja tuhkaa sekä kohtalainen katkero. Ei niinkään suklaista meininkiä, vaikka on tässä suklaamallastakin käytetty. Alkoholi ei maistu ollenkaan, vaan peittyy pitkälti tuon paahteisuuden alle.

Carafa S III 1400 EBC antaa tälle oluelle varsin tymäkän paahteisuuden, mistä todellakin pidän. Tuota mallasta voi suositella, jos tykkää kunnon paahteesta. Jos tälle oluelle koittaa etsiä sopivaa kaupallista verrokkia, niin Beer Huntersin Mufloni talviporter on maultaan hämmentävän lähellä tätä.

Tulen satavarmasti tekemään toistekin samantyylistä stouttia, mutta ehkä hieman tuunaan reseptiä vielä parempaan suuntaan. On tämä silti maukkain panemani olut toistaiseksi. On hienoa onnistua!

Se täytyy vielä mainita, että Safale US-05 -hiiva on osoittautunut oikein mukavaksi kotioluthiivaksi. Se ei tyrkytä liikaa itseään toisin kuin S-04, josta en kovin paljon pidä.