Chimay Blue -pullon etiketeissä on hienosti vuosiluku esillä, mikä mielestäni on kuluttajalle jo pieni rohkaiseva vinkki oluen kellaroimiseen. Olut on siis ostettu vuonna 2014 ja nyt elämme vuotta 2020, joten olut on viettänyt pullossa peräti 5-6 vuotta. Säilytys on tapahtunut jääkaappilämpötilassa. Parasta ennen -päiväys on todella vaikeasti luettavissa, mutta vuosiluku taitaa olla 2019. Olettaisin siis, että Chimay lätkäisee näihin pulloihinsa parasta ennen -päiväyksen viiden vuoden päähän. Tämänhän voisi helposti käydä Alkossa tarkistamassa.
On jollain tavalla jännittävää avata olut, joka on näinkin kauan onnistunut olemaan juomatta. Se on merkki maltillisuudesta ja päämäärätietoisuudesta. Ainut mikä ennen juomista mietityttää on, että olenkohan ikäännyttänyt tätä olutta jo liian pitkään.
Kun olut kaatuu lasiin, ensimmäisenä huomiona on se että hapot ovat ainakin kunnossa. Vaahtoa muodostuu oluen pinnalle normaalinlaisesti. Sitten tuoksuun, se tuntuu aluksi hieman laimealta; rusinaa, mausteita, mokkaista makeutta. Maku on makea, loppua kohden vetinen, väsyneen oloinen. Melko kompleksi maku edelleen kuitenkin. Tuoreena tämä olut on hitaasti nautiskeltava tapaus, mutta näin kauan kypsytettynä sille täytyy antaa entistä enemmän aikaa, jotta maku avautuisi paremmin. Lämmettyään oluesta alkaakin löytymään makua hienosti; rusinaista makeutta ja kandisokeria. Edelleen nautinnollista, mutta konaisuutta vaivaa kuitenkin jokin. Tuntuu ettei olut ehkä ole aivan parhaimmassa terässä. Tämä olisi varmaan pitänyt juoda pois jo joitakin vuosia sitten. Tuore Chimay on tähän 5-6 -vuotiaaseen verratuna eloisampi. Pelkällä mutu -tuntumalla sanoisin, että sininen Chimay kannattaa juoda pois 1-3 vuoden ikäisenä. Jossain vaiheessa olut kokee makuhuippunsa ja sen jälkeen se alkaa menettämään tehoaan. Näin koen ainakin tämän testin perusteella.
Kaikenkaikkiaan tämä oli erittäin mielenkiintoinen kokeilu. Minulla on kylmässä on muutama muukin mielenkiintoinen olut, joita voisin tulevaisuudessa testailla tekstin kera.
