Starry Night Stout #7

Käsittelyssä viime vuoden puolella pantu olut, jonka nimesin Starry Night Stoutiksi. Kyseessä on Virtapanimon 7. olut ja samalla ensimmäinen stouttini. Tarkoituksena oli tehdä vahvahko ja reippaasti paahteinen olut, jossa myös humala olisi tunnistettavissa. Päätin tämän oluen kohdalla kokeilla miten aromihumalointi toimii stoutissa. Perinteisiä stoutteja harvemmin aromihumaloidaan, sillä paahteisuus yleensä peittää kaiken muun alleen. Itse en lähtenyt tekemään aivan perinteistä brittistouttia, vaan nyt mentiin taas hieman amerikkalaiseen suuntaan. Tämä on Sierra Nevada Stout -kloonireseptin pohjalta pantu olut. Humalina siis challenger, centennial sekä willamette. Tarkempi sepustus löytyy otsikolla Stouttia jouluksi.

Jo ensimmäisestä maistosta viikon jälkeen pullotuksesta tiesin, että tästä kehittyy kypsyessään oikein mainio olut. Paahteisuus oli siinä vaiheessa todella runsasta, mutta oluen "vihreyden" vuoksi hiivan tuottama sivumaku oli selkeä. Annoin tämän oluen kypsyä aivan rauhassa kellarissa, enkä vaivautunut maistelemaan ennen aikojaan. Vahvuutta oluella on kuitenkin 7,2%, joten kypsyminen otti aikansa. Olen kaikin puolin todella tyytyväinen lopputulokseen, vaikka petrattavaa tästäkin vielä löytyy.

Ulkonäössä ei ole moittimista. Väriltään musta olut, jossa on beige/rusehtava vaahto. Vaahtoa muodostuu ihan mukavasti. Tuoksussa ensimmäisenä erottuu paahteisuus ja suolaisuus. Tuo suolaisuus on jotain salmiakin ja lakritsin tapaista. Kipparin piippu, se se on! Tuoksussa erottaa myös humalan, joka tuo tiettyä pehmeyttä tai hedelmäkarkkimaisuutta. Olisikohan jopa crystal maltaan tuomaa makeuttakin. Taustalla olen välillä havainnut myös lievää vihannesmaisuutta. Kokonaisuutena miellyttävä tuoksu.

Maku on kaksivaiheinen. Alussa hieman vetinen mutta humalan ryhdittämä. Ei kuitenkaan mitään Guinnessin vetisyyttä, vaan on tämä selkeästi tuhdimpi tapaus. Lähinnä prosentteihin nähden vetinen. Humala tuntuu kielen päällä pienenä hedelmäisyytenä ennen kuin paahteisuus ottaa vallan. Nielaisun jälkeen paahteisuus nousee ja jatkuu intensiivisenä pitkälle jälkimakuun. Mustaa kahvia ja tuhkaa sekä kohtalainen katkero. Ei niinkään suklaista meininkiä, vaikka on tässä suklaamallastakin käytetty. Alkoholi ei maistu ollenkaan, vaan peittyy pitkälti tuon paahteisuuden alle.

Carafa S III 1400 EBC antaa tälle oluelle varsin tymäkän paahteisuuden, mistä todellakin pidän. Tuota mallasta voi suositella, jos tykkää kunnon paahteesta. Jos tälle oluelle koittaa etsiä sopivaa kaupallista verrokkia, niin Beer Huntersin Mufloni talviporter on maultaan hämmentävän lähellä tätä.

Tulen satavarmasti tekemään toistekin samantyylistä stouttia, mutta ehkä hieman tuunaan reseptiä vielä parempaan suuntaan. On tämä silti maukkain panemani olut toistaiseksi. On hienoa onnistua!

Se täytyy vielä mainita, että Safale US-05 -hiiva on osoittautunut oikein mukavaksi kotioluthiivaksi. Se ei tyrkytä liikaa itseään toisin kuin S-04, josta en kovin paljon pidä.