Käsittelin ensimmäistä kertaa kaiken olueen käytetyn veden kipsillä. Sen tarkoituksena on nostaa veden kalsiumpitoisuutta sekä laskea mäskin ph -arvoa. Jatkossakin aion "burtonoida" veden ennen oluen valmistusta. Burtonointi tarkoittaa siis veden mineraalipitoisuuksien muokkaamista samankaltaiseksi englantilaisen Burton-Am-Trentin kaupungin veden kanssa. Siellä vesi on kovaa ja vahvasti kalsiumpitoista. Burtonin kaupungin vesi soveltuu erinomaisesti pale ale -tyyppisten oluiden valmistukseen. Suomen vesi on yleisesti ottaen kovuudeltaan hyvin pehmeää. Parhaiten Suomen veden kanssa onnistuu tummien oluiden valmistus eli stoutit ja brown alet, sillä tummien maltaiden hapokkuus laskee automaattisesti mäskin ph:n halutulle tasolle. Suomen oloissa pale ale -oluihin mineraalilisäykset ovat kannattavia ja ne laskevat myös mäskin ph -arvon suotuisaksi oluen kannalta. Vaaleat maltaat eivät tummien maltaiden tapaan laske mäskin ph -arvoa tarpeeksi, koska niissä ei ole happamuutta niin paljon kuin tummissa maltaissa.
Aiheeseen ja vesikemiaan voi halutessaan sukeltaa todella syvälle, joten ajattelin aloittaa pikkuhiljaa hissukseen nämä vesihommat. On vaikea arvioida mikä on kipsin vaikutus tämän Mehinkäinen -oluen lopputulokseen, mutta ei siitä ainakaan mitään haittaa tuntunut olevan. Mielelläni pyrin tekemään niin hyvää olutta kuin mahdollista ja jos pieni mineraalilisäys edesauttaa oluen makua, se riittää jo hyvin syyksi. Tietenkään mineraalilisäyksillä ei saada aikaan hyötyä, jos jokin oluenvalmistuksen kriittisimmistä asioista on pielessä. Ja ne kriittisimmät asiat ovat puhtaus, käymislämpötilan kontrollointi, hiivan määrä / hiivasolujen elinvoimaisuus ja resepti. Kun nuo ovat kunnossa ja prosessi hanskassa, voi huoletta lähteä tuunaamaan vettä.
Mehinkäinen Brittiale -nimen saanut olut ei lopulta ole aivan vertailukelpoista 1845 -oluen kanssa, sillä mäskäyksen aikana lämpötila pääsi nousemaan turhan korkeaksi. Hupskeikkaa, mittari näytti 72 astetta pienen ajan mäskäyksen kriittisimmässä vaiheessa. Saanti jäi heikoksi ja alkuominaispainoksi tuli vain 1.052. Käymisen jälkeen ominaispainomittari näytti lukemaa 1.020, joten vierteeseen oli jäänyt paljon käymättömiä sokereita korkean mäskäyslämpötilan seurauksena. Fullersin 1845 -oluessa OG ja FG ovat n. 1.063 ja 1.014. Väri- ja katkeroarvot olivat aikalailla halutunlaisia eli katkeroa n. 50 IBUa ja väri n. 40 EBC.
Mehinkäinen Brittialen resepti:
HUOM! Kaikki oluessa käytetty vesi käsitelty kipsillä (kalsiumsulfaatti). Vesi laitettu ensin käymisastiaan ja siihen lisätty lisätty 3/4 ruokalusikallista kipsiä laskemaan mäskin ph:ta. Tästä kipsivedestä otettu mäskäys- ja huuhteluvedet oluen käyttöön. (Nyrkkisääntönä voidaan pitää "yksi ruokalusikallinen kipsiä 20 litran olutsatsiin".)
Maltaat: (mäskään yleensä olueni 68 asteessa)
Pale Ale 2500g 80%
Abbey 315g 10%
Crystal 300 315g 10%
Humalat:
EKG kukintoja 40g 60min ~40 IBU
EKG kukintoja 8g 20min ~5 IBU
Goldings pellettejä 12g 20min ~7 IBU
Hiiva: Danstar Windsor kuivahiiva
Arvoja:
OG: 1.052
FG: 1.020
Alc. 4,6%
Eräkoko 12,5 litraa
53 IBU
37 EBC
Käyminen; parisen viikkoa 18 asteessa. 50 grammaa panimosokeria 12 litraan (kevyet hapot)
Väri on oikein miellyttävä ja hyvin lähellä Fullersin 1845 -olutta. Mahonginruskea ja aavistuksen punertava. Abbey mallas tuo olueen mukavasti tuota punertavaa sävyä. Vaahto ei kauaa viihdy oluen päällä, mutta tämä onkin nyt luokiteltava bittertyyliseksi olueksi, joten siihen nähden vaahdon pysyvyys on normitasolla. Tuoksu on erittäin maltainen, hieman siirappinen. Humalaa ei tuoksussa havaitse. Suutuntuma on miellyttävä ja mukavan tuhti prosentteihin nähden (4,6%). Hiilihappoja on maltillisesti ja aika sopivasti. Maussa makeus on hallitsevana, mutta ei lyö kuitenkaan yli. Katkerot nousevat lopussa esiin ja loppumaku on brittimäisen maamainen / multainen. Alusta loppuun saakka mennään brittimeiningeissä, mikä oli toki tarkoituskin.
Paremman kuvan oluesta saa, kun sen arvioi taho, joka ei ole yhtä sidoksissa olueen kuin panija itse. Lähetin pullon "Mehinkäistä" Rauhanvuoren Panimon suuntaan ja sieltä tuli tällainen arvio. Samoilla linjoilla olen arvion kanssa.
Tietenkin olisin tyytyväisempi, jos olut olisi spekseiltään lähempänä Fullersin 1845 -olutta, sillä se oli kaiken lähtökohtana. Varsinkin vähäisellä automaatiolla touhutessa ei oluen speksit välttämättä aina osu kohdalleen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö olut voisi olla hyvää. Erehdyksen kauttakin voi onnistua ja eikös jokunen oluttyylikin ole syntynyt vahingossa. Mehinkäinen Brittiale on makeanpuoleinen bitter ja sellaisenaan ihan hyvä olut. Paras valmistamani brittityylinen olut myöskin. Cheers!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti